Vaivoja ja tuskastelua

Välillä on mieli harmaa kuin maisema pilvisenä päivänä

34. raskausviikko alkaa huomenna ja tuskastuttaa niin koko maha. Mikään vaate ei enää tunnu hyvältä päällä tai jos tuntuu (miehen lökökollarit ja iso t-paita nimittäin), niin ei todellakaan näytä, rintsikat ahdistaa, kylkeä särkee, maha painaa ja tunnen vaan itteni niin isoksi, lihavaksi ja ällöttäväksi. Ei millään tavalla ole mukava olo, ei ole ollut enää muutamaan viikkoon. Liitoskivut on ihan perseestä, kun ei pysty edes kävelemään normaalisti eikä kääntämään kylkeä sängyssä ilman kipua. Ihan jäätävän ahdistavaa. Lapojen väli on ihan jumissa, varmaan kiitos sen, että maha vetää ryhtiä huonoksi. Yöllä ei pysty nukkumaan, nukahtamisessa kestää ja yöllä pitää tosiaan herätä joka kerta kun aikoo kylkeä kääntää. Päivisin väsyttää niin, ettei mitään saa aikaiseksi.

Ja sitten tunnen itseni huonoksi ihmiseksi, kun en vaan kykene enää nauttimaan tästä raskaudesta. Maha sinänsä on kiva, vauva ihana ja odotan niin sitä, että saan nähdä meidän pienen, mutta muuten... Ei. Ahdistaa vaan. Tunnen itteni niin vaivaiseksi ja raihnaiseksi, kun en vaan kykene sellaiseen, mikä normaalisti ei tunnu edes miltään erityiseltä saavutukselta. Kuten pitkät kävelylenkit, joista haaveilin vielä talvella. Että sitten kun on olen työttömänä ja äitiyslomalla, niin käyn koiran kanssa pitkiä kävelylenkkejä. Ja höpöhöpö, en vaan kykene. Harjoitussupistukset ja liitoskivut pitää siitä kyllä huolen. 

Ja sitten tuo pirun kesä ei vaan ota tullakseen, että saisi edes vaatetta vähennettyä ja pääsisi metsään tallustelemaan edes hitaasti ja koira juoksisi siinä sivussa. Ei, lumi sulaa maailman hitaiten ja mittari pysyy tiukasti ihan korkeintaan +10 asteessa sillä välin, kun etelässä muut mammat hilluu ulkona lähes alasti. Niin epäreilua. Hormonihuuruinen minä haluaisi vaan heittäytyä maahan ja vollottaa surkeaa kohtaloaan asua Rovaniemellä, jossa ei jumalauta voi edes tämä loputon kevät ja kylmyys loppua.

Tänään on laskettuun aikaan enää 50 päivää, luojan kiitos. Tosin, äiti pilasi senkin ilon sillä, että ilmoitti, että hänellä on kaikki viisi raskautta menneet melkein kaksi viikkoa yli. Tuntuu aika kestämättömältä ajatukselta, että jäljellä olisi vielä esimerkiksi 64 päivää. Ei sitä pysty edes ajattelemaan. 

Tuntui niin hyvältä purkaa tämä kaikki surkea olo tekstiksi ja eiköhän näitä tuntemuksia muiltakin löydy, vaikka se huono omatunto todellakin tulee. Pitäisihän minun sentään nauttia tästä kaikesta. Jos tämä blogi olisi suosittu, todennäköisesti tähän tulisi nyt liuta kommentteja, ettei pitäisi ruikuttaa, kun kerran on raskaana, ja kaikki ei voi edes lapsia saada. Mutta sitten toisaalta, kyllähän tällaisetkin tunteet on ihan normaaleja. Vartalo muuttuu niin hirveän nopeasti, ettei pää pysy mukana ja edessä on kuitenkin iso elämänmuutos muutenkin, joten lievä pelko ja ahdistus on varmasti ihan normaaleja tunteita.