Usein ihmisiltä kysytään, että mitä harrastat, kun halutaan tutustua uuteen ihmiseen. Itse pohdin siinä kohtaa aina kuumeisesti, että mikä lasketaan harrastukseksi ja onko mulla muka jotain, mitä voisin harrastukseksi nimittää. Ennen vastasin ilman muuta, että koirien kanssa touhuilu on minun harrastus, nykyään vastaan vältellen, että ehkä valokuvaus on jotain sellaista, mitä harrastan, vaikka sekin on hyvin satunnaista ja ei-tavoitteellista. Kaipaan kyllä harrastusta, jotain sellaista juttua, mistä olisin innoissani kuten koirista ennen - jotain sellaista juttua, mihin saisin pistää vain oman aikani ja nauttisinkin siitä vielä intohimoisesti.
Valokuvaus on vähän sellainen juttu, että tiedän osaavani ottaa kuvia ja useimmiten kuvat teknisesti varmaan ovat ihan hyviä. Itsekritiikki kuvanotto- ja muokkaushetkellä on yleensä kuitenkin valtava, enkä juuri koskaan ole tyytyväinen omiin kuviini ennen kuin sitten selaan niitä albumista myöhemmin. Minulta puuttuu myös ideoita - ainahan voi ottaa perushyviä kuvia lapsista tai koirista, mutta se, että niissä olisi sitä jotain erityistä, on ihan asia erikseen.
Toisaalta mietin, tarvitseeko harrastuksen olla tavoitteellista? Riittääkö, että siitä jonkin tekemisestä vain pitää? Niin kuin nyt koirien kanssa lenkkeily ja niiden kanssa touhuaminen. Ei sekään minulla ikinä erityisen tavoitteellista ole ollut, mutta siinä vain oli sitä jotain, mistä nautin. Koiraa kaipaan elämään ihan valtavasti. Etenkin sen jälkeen, kun ulkoilutin ennen joulua ja joulun jälkeenkin yhtä Kiko-nimistä koiraa ja joululomalla touhuttiin koiranpentujen ja vanhempien koirien kanssa.
Ajattelen harrastuksen olevan jotain sellaista, mikä tuo hyvää mieltä ja sisältöä elämään sen ainaisen arjen keskelle. Jotain sellaista mukavaa tekemistä, missä saa keskittyä itseensä. Ehkä harrastuksesta on ajatuksenakin tullut tärkeämpi nyt, kun on äiti, sillä tuntuu (minun oman pääni sisällä), että oman ajan ottamiseen pitäisi olla joku selkeä syy - kuten se tärkeä harrastus. Sen lisäksi lenkkeily yksinään tuntuu yleisesti ottaen pelkästään pöljältä ja kameran ulkoiluttaminen ilman kuvausrekvisiittaa (koiria tai lapsia) vähintään yhtä omituiselta. Kuntosalilla käynti oli ihan mukavaa, mutta se ei ihan ole se minun juttu, eikä nyt raskaana liitoskipujen keskellä oikein onnistuisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti