Ensimmäiset 2 viikkoa

Meidän ensimmmäinen viikko vauvan kanssa kului sairaalassa bakteeri-infektion vuoksi. Tuntui loputtoman pitkältä viikolta, mutta niin se vain päättyi ja päästiin kotiin. Tuore isosisko oli ihan tohkeissaan, kun äiti tuli kotiin. Pikkuveljeen suhtautuminen sen sijaan oli aluksi aika rajua ja mustasukkaista, mutta nyt kun on tässä ihmetelty viikko, niin aina pitää päästä mukaan kun pikkuveljen vaippaa vaihdetaan ja omaa nukkea pitää hoitaa samalla. Nukkevauvoja on ahkerasti imetetty, syötetty pullosta ja vaippaakin on vaihdettu. Meidän pojanpötkylä on sen verran iso, että 1-koon vaipoista tuli nuken vaippoja, joten vaihdettavaa riittää.

Tänään kävi terveydenhoitaja kotikäynnillä; 2-viikkoinen lötköpötkö painaa jo 5270g, joten painoa on tullut ihan reippaasti, kun kahdessa viikossa on saavutettu syntymäpaino ja vielä puoli kiloa päälle. Kyllä poitsu tissillä viihtyykin niin hyvin, ettei se sinänsä ihme ole. Muutenkin pötkylä on aika leppoisan oloinen tapaus, se tankkailee hyvin, ihmettelee hetken ja nukkuu sitten pitkät pätkät eikä kovin huutele. Toivotaan, että pikkuveli myös pysyy tällaisena rennon letkeänä tapauksena. ;)

Hän on täällä 💙

Meidän pikkuinen syntyi käynnistettynä 14.5. 00:52. Mitat 4835g ja 55cm.

Käynnistys tapahtui ballongin laitolla noin 9:30, se lähti noin klo 14 pois. Saliin pääsin odottelemaan kalvojen puhkaisua klo 17 aikaan. Supistuksia tuli jo tässä vaiheessa, vaikka ei vielä kovin vahvoina. Kalvot puhkaistiin paria tuntia myöhemmin, jonka jälkeen supistukset itsekseen vahvistui ja kipeytyi. Ei tarvittu oksitosiiniakaan. Iso pieni poika syntyi 26min ponnistusvaiheen jälkeen. Näin iso koko oli ihan täysi yllätys, mutta ilman tikkejä ja ongelmia selvittiin.

Alkuun lähti hyvin liikkeelle imetys ja kaikki, mutta nyt seuraillaan tiheää hengitystä. Liittyy tähän isoon kokoon, kun verikokeissa ei muuten mitään syytä löytynyt. Kurjaa vaan, kun ei saa pientä pitää koko ajan lähellä. Vointi muuten on hyvä niin mulla kuin vauvallakin.

37. raskausviikko ja kuukauden kuulumiset

Eilen alkoi jo 37. raskausviikko, laskettuun aikaan on enää alle kuukausi! Kohta meidän vauva on täysiaikainen ja periaatteessa valmis syntymään. En tosin jotenkin jaksa uskoa, että tämäkään itsekseen syntyisi tai ainakaan ennen laskettua aikaa. Edellisen postauksen jälkeen on ehditty muuttaa takaisin Rovaniemelle ja uuteen kotiin, joka on aivan ihanalla paikalla keskustan lähellä. Asuttiin melkein kolme viikkoa minun vanhemmilla ennen kuin päästiin omaan kotiin muuttamaan, mutta nyt on uusikin koti aika lailla järjestyksessä.

Ehdittiin sairastaa influenssa minun vanhemmilla asuessa. Sain itse sen ensimmäisenä, oletettavasti matkalla Imatralta Rovaniemelle, vaikka kuinka pesin käsiä ja olin muka huolellinen. Oli melkoinen tauti, kuumetta pari päivää ja kipeä olo pitkään, yskä kesti monta viikkoa. Varsinkin minun äiti sairasti taudin oikein kunnolla. Aada taas välttyi siltä kokonaan. Nyt ollaan onneksi terveitä ja vältellään turhia käyntejä missään.

Raskauden suhteen kaikki sujuu hyvin. Vauva on pää alaspäin ja muuten olo on hyvä. Liitoskivutkin on helpottaneet, mikä on ehkä vähän hassua, kun kuitenkin tässä koko ajan maha kasvaa ja vauva kasvaa. Olisiko sitten kevyempää tämä elämä nyt kuin aiemmin vai mikä lie vaikuttaa. Närästystä on ja maha alkaa olla tiellä joka asiassa, mutta muutenhan tässä sujuu ihan hyvin ja aika kuluu toistaiseksi ihan nopeasti!

Koronavirus vähän ahdistaa, mutta minkäs teet. Ei olla kukaan onneksi riskiryhmää eikä suuremmin käydä missään, niin toivotaan, että vältytään siltä ahkeralla käsien pesulla tai sairastetaan ainakin lievänä. Koronaviruksen takia Aada ei tule pääsemään katsomaan vauvaa sairaalaan, eikä pääse isäkään muualle kuin synnytykseen mukaan. Se vähän harmittaa ja mietityttää, miten Aada reagoi siihen, ettei näe minua moneen päivään, kun se on niin äidin tyttö ja me ei olla oltu erossa ikinä edes yötä. Ja vitsi miten ikävä mulla varmasti ehtii tulla tinttistä. 

31. raskausviikko ja kokemukset tukivyöstä

Tänään pyörähti käyntiin taas uusi raskausviikko, viikko 30+0! Sen kunniaksi otettiin vähän kuvia Aadan kanssa. Vaivat on entiset ja tuntemukset on entiset. Vauva ehkä on nyt masussa oikein päin, koska välillä paine alhaalla on kova ja potkut tuntuu vain ylävatsalla. :) 

Soittelin Rovaniemen päähän neuvolaan istukkakontrollilähetteestä, mutta kuulemma ei vielä voi tehdä, kun täältä päästä ei ole vielä tiedot saapuneet. Olisi minusta jotenkin kätevämpää ja turvallisempaa, että esimerkiksi neuvolatiedot näkyisi eri paikkakunnilla ilman mitään tietojen lähetyksiä postitse...

Tilasin myös tukivyön kokeiluun ja sehän toimii! Aadaa odottaessa mulla oli käytössä Anitan tukivyö, mutta se jotenkin ahdisti alavatsaa ja aiheutti lähinnä supistuksia ja epämukavaa oloa. Nyt hankin Carriwelin saumattoman tukivyön, joka yltää koko vatsan päälle ja se toimii. Ensimmäisen päivän käytön jälkeen sain nukuttua yönkin ilman ainuttakaan herätystä, kun se oli helpottanut päivän aikana niin kovasti. Käveleminenkin onnistuu nyt paljon paremmin. Käytiinkin tänään sitten tunnin kävelylenkki, teki mielelle niin hyvää! Eilisen myrskypäivän jälkeen tänään oli tosi kiva aurinkoinen sää.

Äidin harrastukset, onko niitä?

Usein ihmisiltä kysytään, että mitä harrastat, kun halutaan tutustua uuteen ihmiseen. Itse pohdin siinä kohtaa aina kuumeisesti, että mikä lasketaan harrastukseksi ja onko mulla muka jotain, mitä voisin harrastukseksi nimittää. Ennen vastasin ilman muuta, että koirien kanssa touhuilu on minun harrastus, nykyään vastaan vältellen, että ehkä valokuvaus on jotain sellaista, mitä harrastan, vaikka sekin on hyvin satunnaista ja ei-tavoitteellista. Kaipaan kyllä harrastusta, jotain sellaista juttua, mistä olisin innoissani kuten koirista ennen - jotain sellaista juttua, mihin saisin pistää vain oman aikani ja nauttisinkin siitä vielä intohimoisesti.

Valokuvaus on vähän sellainen juttu, että tiedän osaavani ottaa kuvia ja useimmiten kuvat teknisesti varmaan ovat ihan hyviä. Itsekritiikki kuvanotto- ja muokkaushetkellä on yleensä kuitenkin valtava, enkä juuri koskaan ole tyytyväinen omiin kuviini ennen kuin sitten selaan niitä albumista myöhemmin. Minulta puuttuu myös ideoita - ainahan voi ottaa perushyviä kuvia lapsista tai koirista, mutta se, että niissä olisi sitä jotain erityistä, on ihan asia erikseen.

Toisaalta mietin, tarvitseeko harrastuksen olla tavoitteellista? Riittääkö, että siitä jonkin tekemisestä vain pitää? Niin kuin nyt koirien kanssa lenkkeily ja niiden kanssa touhuaminen. Ei sekään minulla ikinä erityisen tavoitteellista ole ollut, mutta siinä vain oli sitä jotain, mistä nautin. Koiraa kaipaan elämään ihan valtavasti. Etenkin sen jälkeen, kun ulkoilutin ennen joulua ja joulun jälkeenkin yhtä Kiko-nimistä koiraa ja joululomalla touhuttiin koiranpentujen ja vanhempien koirien kanssa.

Ajattelen harrastuksen olevan jotain sellaista, mikä tuo hyvää mieltä ja sisältöä elämään sen ainaisen arjen keskelle. Jotain sellaista mukavaa tekemistä, missä saa keskittyä itseensä. Ehkä harrastuksesta on ajatuksenakin tullut tärkeämpi nyt, kun on äiti, sillä tuntuu (minun oman pääni sisällä), että oman ajan ottamiseen pitäisi olla joku selkeä syy - kuten se tärkeä harrastus. Sen lisäksi lenkkeily yksinään tuntuu yleisesti ottaen pelkästään pöljältä ja kameran ulkoiluttaminen ilman kuvausrekvisiittaa (koiria tai lapsia) vähintään yhtä omituiselta. Kuntosalilla käynti oli ihan mukavaa, mutta se ei ihan ole se minun juttu, eikä nyt raskaana liitoskipujen keskellä oikein onnistuisikaan. 

Näin monta koiraa en välitä ottaa kuin näissä kuvissa, mutta yksi pienehkö olisi ihana. Ehkä parin vuoden sisällä?

Imatran helmikuu

Imatran helmikuu näyttää tältä. Tuntuu ihan uskomattomalta, että aurinko paistaa, kadut on ihan puhtaat ja sulat lumesta ja jäästä, pihallakin pari hassua lätäkköä tai lumikasaa siellä täällä. Oma pää on sitä mieltä, että kohta on kesä. Myös facekirppiksillä olen ollut huomaavinani samaa, että kesä- ja kevätvaatteet menee kaupaksi ja ihmiset on ruvenneet hankkimaan niitä. Normaalisti helmikuussa ei vielä kauheaa kiirettä sellaisille ole, vaan ennemmin mietitään vielä, miten saisi nakerot pidettyä mahdollisimman lämpiminä.

Raskauden kannalta tämä on helppoa, kun ei tarvitse miettiä, miten tarkenisi, kun kaikki omat talvivaatteet ahdistaa ja kuukauden tai parin takia ei viitsisi paljon mitään hankkia. Aadaa odottaessa vielä ajattelin, että kaikki vaatteet voi hyvinkin tulla uudelleen käyttöön, kun/jos saadaan toinen lapsi. Nyt en ole ollenkaan varma, että tuleeko meille enää kolmatta ja jos niin kävisi, niin milloin. Yhden äitiystakin ostin, kun edellinen musta tuntui niin synkältä ja telttamaiselta omaan makuun ja leggarit myös, kun niitä tarvitsee kuitenkin. Minun mahalla ei todellakaan mennä omilla vaatteilla läpi raskauden kuten jotkut voi tehdä. Paitsi, että maha on niin iso, että tavalliset vaatteet ei sovi päälle, mulla alkaa jo hyvissä ajoin alkuraskaudessa supistelemaan kaikki vatsaa kiristävät vaatteet.

Taaperon mielestä tällainenkin sää on kiva, vaikka Aada haikaileekin papan luokse mäenlaskuun. Onneksi sinne ensi viikolla mennään. Nyt nautitaan lätäköissä uimisesta ja hiekkalaatikon mutavellillä leikkimisestä, veden räiskyttämisestä ja jääpalojen heittelystä ja hajottamisesta! Kurahaalarin vedenpitävyys on testattu huolella ja todettu ainakin toimivaksi. Kulingin haalaria voin siis suositella. ;) Kameraakin on ollut kiva ulkoiluttaa, kun aurinko on paistanut. Vähän jännittää, miten omituiselta se tuntuu, kun ensi viikolla lähdetään pohjoiseen ja siellä on kuitenkin talvi parhaimmillaan ja lunta enemmän kuin tarpeeksi. Ehditään vielä hiihtämään ja laskemaan mäkeä monet kerrat!

30. raskausviikko!

Nyt alkoi jo 30. raskausviikko ja tänään eletään rv 29+3. Viikot vierii kovaa kyytiä, mutta vielä en hihku, kun viimeksikin ehdin olla raskauteen kaikkinensa ihan loppu ja kyllästynyt. Laskettuun aikaan on 10 viikkoa, mutta se tuntuu vielä todella kaukaiselta. Esikoisen odotus meni reilulla viikolla yli lasketun, niin nyt jotenkin suhtautuu laskettuun aikaan ja yleensäkin raskauden kestoon paljon suurpiirteisemmin eikä tule samalla tavalla laskettua päiviä. Ihanan pitkällä tämä odotus kyllä jo on siitä huolimatta!

Vaivoina edelleen kamalat liitoskivut, mutta ei sentään muuta. Vauva kääntyi eilen jotenkin parempaan asentoon ja tänään on ollut sitten helpompi olla ja liikkua, kun välillä tuntui olo tosi hankalalta. Nyt masu tuntuu ihan kivalta taas. :) Eilen kävin myös uimassa ja vitsi sitä vapauden tunnetta, kun vedessä maha ei painanut mitään, pystyi juoksemaan ja hyppimäänkin. Voisi yrittää alkaa käydä useamminkin!

Testailtiin Aadan kanssa jalustaa ja puhelimen kameran kaukolaukaisinta sunnuntai-iltana, masukuva siis tasan viikoilta 29+0.