Saateltiin minun rakas mummo eli Aadan isomummo viimeiselle matkalle 1.6. Mummo oli kuollessaan päivää vaille 95v, joten pitkä elämän ehti elää ja loppuun asti kotonaan. Elämässä niin moni asia muuttuu, kun yksi lähtee. Se tuntuu aina niin hassulta, että jollekin se on vain nimi lehdessä kuolleiden luettelossa, mutta meille läheisille niin tärkeä ihminen ja muutos valtava.
Mummo ehti nähdä Aadan monta kertaa ja viimeiselläkin kerralla, kun käytiin, mummo nosti Aadan ihan itse syliin ja Aada hymyili mummolle leveästi. Mummola kun oli mulle tärkeä paikka, niin siellä tuli käytyä. Aadan nimi oli mummon mielestä vähän outo – ”niitä uusia nykyaikaisia nimiä vissiin”, mutta muisti se senkin silti. ”Aatako se oli?”.
Mummo rakasti perhettään, lapsiaan ja lapsenlapsiaan, ja lapsenlapsenlapsiaan. Jokaisen meidän nimen se muisti ja jokaisesta välitti. Se välittäminen ei ehkä näkynyt sanoina eikä kosketuksina, mutta tekoina ja uteluina, miten menee. Se oli sitä, että mummo oli aina kotona valmiina odottamassa, jos joku tulisi käymään. Ja jos ei ollut kotona, niin oli huolissaan siitä, että jos joku olisi sillä välin halunnut tulla käymään. Mummo keitti kahvit ja viimeisinä kuukausina me keitettiin kahvit sille, kun mentiin kylään. Aina juteltiin kuulumisia ja puitiin läpi omat ja sukulaisten asiat.
Mummolassa oli aina mahdollisuus tavata sukulaisia, sen verran ahkerasti siellä oli tapana käydä. Nyt tapaamiset varmasti harvenevat satunnaisiin näkemisiin kaupassa tai käden heilautukseen, kun joku tuttu ajaa ohi. Enää tuskin samalla tavalla istutaan sohvalla ja naureskellaan yhdessä jollekin ohjelmalle, jota muuten ei ikinä katsottaisi. Tai pelata korttia. Tai katsota vanhoja kuvia yhdessä ja naureskella omien vanhempiemme nuoruuden tyylille. Ne ajat ovat nyt takana.
”Ei aukene tuttu ovi,
ei saavu keinuun istujaa,
joka kuunteli säveltä tuulen,
pihapuunkin sirkuttajaa.
Se istujan sija on tyhjä,
kotipihakin vailla kulkijaa.”
Hautajaiset meni Aadan osalta mukavasti. Se nukkui päivällä ennen hautajaisia hyvät päiväunet ja kirkossa jaksoi olla reipas ja pirteä (vähän liiankin, joten mies kävi Aadan kanssa välillä ulkona rauhoittumassa…). Muistotilaisuudessa Aada höpötteli ja huuteli. Adressien luvun aikana mie kävin sen kanssa käytävällä seisoskelemassa ja Aada konttaili edes takaisin kauheaa kyytiä. Oli sellainen hautajaisten valopilkku yhdessä kolmen pikkuserkkunsa kanssa. Mutta kyllähän lapset saakin näkyä ja lapsi saa leikkiä. Myös hautajaisissa.
